Saturday, October 14, 2006

Mauno Koivisto oli KGB:n luomus. Jukka Seppinen: NEUVOSTOTIEDUSTELU SUOMESSA 1917-1991 - STRATEGIA JA TOIMINTA

Presidentti Mauno Koiviston vaikenemista aluepalautusvaatimuksista ei voida selittää kuin naivismillaan Ryssän suhteen ja KGB-kytköksillään

Jukka Seppinen: NEUVOSTOTIEDUSTELU SUOMESSA 1917-1991 - STRATEGIA JA TOIMINTA
Ajatus Kirjat 2006
784 sivua
ISBN 951-20-6548-7


Skp ja Nkp nostattavat uuden kommunistisen ponnistuksen

Nkp ja Skp eivät tyytyneet tappioonsa vuosina 1970-1971. Nkp tavoitteli Suomessa kommunistien vaikutusvallan merkittävää lisäämistä yhteiskuntaelämässä eli poliittista valtaa. Tämä tapahtui eristämällä aluksi "oikeistovoimat". Operaation edetessä "oikeistovoimien" piiriä laajennetaan. Kommunistisen taktiikan mukaisesti liittolaisjoukon tulee olla ensi vaiheessa mahdollisimman laaja. Tehtävän edistyessä siitä irrotetaan sirpaleita, jotka luokitellaan oikeiston ja neuvostovastaisten voimien tukijoukoiksi, kunnes jäljelle jää sellainen liittolaisjoukko, joka voidaan alistaa kommunistien johdon alaisuuteen. Suomessa Nkp käytti ulkopoliittista painostusta tehokkaana aseena; juuri se ajoi porvareita ja sosiaalidemokraatteja kuuntelemaan kommunistien vaatimuksia.

Skp:n lähiajan tavoitteet kiteytyivät uudeksi toimintasuunnitelmaksi:

- Skp tavoittelee maahan kroonista poliittista kriisiä
- Skp pysyttelee oppositiossa, josta käsin on helpompi edistää hajaantumisilmiöitä porvarillisessa yhteiskunnassa
- porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset hallitukset on saatava poliittiseen umpikujaan
- Keskustapuolue ja Sdp kaipaavat kansandemokraattien tukea
- kommunistien on kiinnitettävä huomiota Keskustapuolueen vasemmistosiiven tukemiseen.

Ahti Karjalainen pysyi kommunistien strategian kärkihahmona. Kun Kekkonen tämän oivalsi konkreettisella tavalla, hän aloitti Karjalaisen kaatamisen. Tämä selittää samalla Kekkosen ajan pitkittymistä merkittävästi. Skp:n ammattiyhdistysliikkeelle varaamat tehtävät koordinoitiin poliittisten tavoitteiden mukaisiksi. Skp pyrki liikehtimiseen työpaikoilla. Hallitusta ja eduskuntaa oli painostettava järjestämällä marsseja. Mahdollisimman laaja yleislakko oli tavoitteena. Siihen oli Sdp saatava mukaan.

Skp valmistautui uuteen vaiheeseen vaihdattamalla myös jäsenkirjat 1.1.-31.3.1973. Edellisestä jäsenkirjojen vaihdosta oli kulunut yhdeksän vuotta. Silloin kansanrintamakausi oli tuloillaan. Nyt oli uusi vaihe aluillaan ja siksi rivit piti jälleen tarkastaa ja puhaltaa täyteen vallankumouksellista intoa.

Vallankumouksen ystävät, kuten Skp:n sihteeristön sihteeri Erkki Kauppila, näkivät Skp:n 16. puoluekokouksen aikaan (31.3.-2.4.1972) tulevaisuuden Suomen neuvostotyyppisenä sosialistisena maana. Hän sanoi myös, että "kapitalistisen maan ja Neuvostoliiton suhteet ovat eri asia kuin kahden sosialistisen maan suhteet." Puolueettomuus, jos mikä, oli käsite, jota sosialistisen Suomen ja Sosialististen Neuvostovaltojen Liiton ei tarvitsisi viljellä keskinäisissä kommunikeoissaan.

Sinisalo huolehti siitä, että Nkp:n ääni kuului Skp:n keskuskomiteassa. Hän kertoi syyskuussa 1973 Nkp:n huolet. Sinisalo kiteytti kaiken yhteen teemaan: "Nkp on puolen vuoden aikana kait jo viitisen kertaa tuonut puolueemme johdolle esille huolestuneisuutensa Skp:n kriisistä. Nkp:n johto näkee, että nykytilanne auttaa luokkavihollisia."

Skp:n poliittinen toimikunta otti onkeensa Nkp:n johdon viestit ja uusi paineennousukausi oli valmisteilla Etykin varjossa. Tätä vaihetta varten Nkp oli kutsunut Skp:n valtuuskunnan Moskovaan 11.-13.2.1974. Skp:n keskuskomitea, kuultuaan selonteon vierailusta, päätti 2.3.1974 "nopeuttaa toimenpiteitä puolueen yhtenäisyyden lujittamiseksi". Nkp lähetti vuoden 1974 lopulla Suomeen entisen KGB-residentin Vladimir Stepanovin suurlähettilääksi. Heti kun Etykin huippukokous olisi ohi, alkaisi uusi toiminnan kausi.

Skp:n yhtenäisyys näytti ainakin nimellisesti ajoittain kasvaneen. Saarinen näyttää siirtyneen piirun verran vasemmalle, eikä säiky teksteissä vallanoton ajatusta. Skp piti yhtenäisen vallankumouksen tähtäintä esillä jälleen vuonna 1975, vaikka taistolaiset katsoivat Saarisen "lipsuneen oikealle" vuoden 1971 aikana. Mutta Skp:n poliittinen toimikunta antoi 12.1.1975 yksimielisen kannatuksensa sille, että osallistuminen hallitukseen tapahtuu ehdolla, että "samalla toteutetaan poliittisia ratkaisuja, jotka merkitsevät ratkaisevaa poliittista suunnanmuutosta maassa".

Suurlähettiläs Stepanovin tehtävä oli saattaa Suomi sekasortoon. Sen hän sanoi suoraan SED:n poliittisen toimikunnan jäsenelle Gerhard Grünebergille. Elettiin maaliskuuta 1976. Suojelupoliisi soitti hätäkelloja syyskuussa 1976. Stepanov vaati Suomea luopumaan vuoden 1977 alussa puolueettomuuspolitiikan harjoittamisesta ystävyyspolitiikan hyväksi Neuvostoliiton kanssa. Maassa oli syvä lakkoaalto käynnissä. Skp:n sisällä paine tainnutti ennen kaikkea saarislaista itsenäisyyttä. Tarkkailijat katsoivat saarislaisten joutuneen Nkp:n paineesta luopumaan omaehtoisuudesta: Tänään Skp:n keskusjohdon poliittisissa päätöksissä ei olekaan enää havaittavissa poliittista linjajakautumaa. Saarislaisten omaleimaisuus on täydellisesti nujerrettu. entinen enemmistö on ajautunut siihen, että vähemmistön edustama linja on tullut vallitsevaksi.

Paine oli niin murskaava, että enemmistö toimi "ikään kuin hypnoosin vallassa, keskustelematta ja pohtimatta". Nkp:n motiivit olivat sinänsä rationaalisia, se ei halunnut Skp:stä vaaraa sosialistisen leirin sisälle, kunhan Suomi sinne tulisi. Reformistinen Skp vallassa Suomessa; siinä oli uhkakuvaa kerrakseen itäeurooppalaiselle sosialistiselle maailmalle. Vaihtoehtomallissa realiteettina ollut kapitalistinen Suomi, jossa vallassa olivat sinänsä ystävällismieliset poliittiset voimat, oli pienempi paha kuin tsekkirepeämän uusiutuminen ja mahdollinen laajentuminen Suomen kautta.

Nkp oli suunnattoman kiinnostunut Suomesta:

Meillä on käytettävissämme Venäjän vallankumouksen opetukset, Keski-Euroopan kansandemokratioiden opetukset ja kolmannen maailman maiden ja latina393 laisen Amerikan kokemusperäinen tieto. Mikään näistä ei anna kuitenkaan kokemusperäistä opetusta kehittyneen kapitalistisen maan, jossa sosialidemokratialla on vankat juuret, sosialismin tiestä. Tästä syystä Suomea kohtaan tunnettava mielenkiinto on kasvanut. Koko kansainvälinen kommunistinen liike näkee Suomen kokeilukenttänä (allev. ja kurs. JS), joka täyttää kaikki sille asetettavat vaatimukset: niinpä se edustaa pitkälle kehittynyttä kapitalismia ja suhteellisen korkeata elintasoa. Täällä on sosialidemokratialla syvälle ulottuvat juuret ja vahva poliittinen asema; pientalonpoikaisto ja porvarillinen keskusta ovat poliittisesti pitkälle järjestäytyneet. Merkille pantava on myös se, että ammattiyhdistysliikkeessä kommunistien ja sosialidemokraattien voimat kumoavat toisensa. Neuvostoliitolla ja sosialismin leirillä on hyvät rauhanomaiseen rinnakkaiseloon perustuvat valtiolliset suhteet, mikä tekee ongelman erityisen mielenkiintoiseksi. Kansainvälisen kommunistisen liikkeen eri tasoilla on viimeisen vuoden aikana tuskin mistään kysymyksestä keskusteltu niin paljon kuin Suomen työväenluokan asemasta. Suomessa täytyy nyt ymmärtää, että Skp:n ja koko kansandemokraattisen liikkeen sisäisen yhtenäisyyden ja taistelukyvyn palauttaminen ei ole vain Suomen vaan koko kansainvälisen kommunistisen liikkeen kannalta tärkeä kulmakivi.

Näin Nkp pakotti Skp:n johtoelimet mieleiseensä yhteiseen muottiin. Syntyi ilmapiiri, jossa saarislaisen ryhmän marxilais-leniniläinen perusta mitattiin sillä, kuinka se osasi antaa arvoa taistolaiselle linjalle. Aikakauden tärkeät mittarit, kuten kutsut Neuvostoliiton suurlähetystöön, imartelivat taistolaisia. Kymmenestä Skp:lle osoitetusta kutsusta kahdeksan lähti taistolaiseen osoitteeseen. Kun näin oli, taistolaisten ego laajentui mittavaksi, mikä purkautui ylimielisyytenä, ylivertaisuuden tunteena, mutta myös realiteettien huonona tajuamisena vallankumoustavoitteen kannalta. Kommunistinen kenttä seurasi kuitenkin huonosti johdon taistolaismielistä pakkorauhaa. Nimettömäksi jäänyt kommunistimielipide 16. edustajainkokouksesta totesi: "Yksimielisyys syntyi raa'asti pihtejä käyttäen, jos ei suorastaan keisarinleikkauksella jättäen avoimet ja hoitamattomat haavat puolueeseen." Tähän pakkokehitykseen on vielä lisättävä Skdl:n tilanne; kommunistisen johdon väkivaltainen lisääminen aiheutti kansandemokraattisissa piireissä kielteisiä reaktioita.

Omat vaikeutensa muodosti vilkas jäsenhankinta. Mukaan tuli jäseniä, joiden oli vaikeata omaksua taistolaiskommunistien perusajattelua, sokeaa tottelua. Uusia jäseniä tuli niin saarislaiseen kuin taistolaiseen virtaukseen, ja niin eroavaisuuksien tukahduttamiseen tarvittiin uusia ponnistuksia. Jäsenkirjauudistus tarkoitti heikentää näiden vaikeuksien vaikutusta puolueessa.

Entistä tiukemmat dogmaattiset tuulet puhalsivat. Samalla Nkp kavensi liittolaissuhteiden ehtoja kansanrintamaa ajatellen. Sdp:lle ja Keskustapuolueelle oli viitoitettu kuljettavaksi erittäin ahdas tie, jolta "poikkeaminen johtaa neuvostovastaisuuden ja antikommunismin suohon vajoamiseen". Tähän raamitukseen pyrkivät muutamat kokoomuslaisetkin, remonttimiehet.

Hyvin menneet kunnallisvaalit syksyllä 1972 nostattivat tunnelmia. Skdl sai n. 40 000 ääntä lisää. Se eteni niin edellisiin kunnallis- kuin eduskuntavaaleihin verrattuna. Skp tulkitsi kaiken olleen seurausta Skp:n 16. edustajainkokouksen viisaista päätöksistä. Luokkakantaiset taistolaiset olivat ajaneet voimakkaasti vuodesta 1966 alkaen politiikkaa, että kansanrintama ei saanut merkitä sosiaalidemokratian vahvistumista. Kansanrintamaan kuuluivat lisäksi Keskustapuolue ja molemmat kansanpuolueet.

Niiden poliittisen vaikutuksen tuli samaten olla mahdollisimman pieni. Kun kuitenkin vallantavoittelun strategia edellytti liittolaissuhteita, tilanne oli kieltämättä monimutkainen. Skp torjui ajatuksen, että Skdl ja Sdp yhdessä muodostaisivat hallituksen. Se johtaisi vain asetelmaan yhtynyt oikeisto vastaan yhtynyt vasemmisto. Se voisi johtaa kommunistit ansaan, eikä se palvelisi siten vallankumouksen päämääriä.

Siksi johtopää

tös ensimmäisen kansanrintamakauden jälkeen uusiutui entisenlaisena, mutta jalostettuna. Aarne Saarinen puki sen sanoiksi: "Suomessa yhteiskunnalliset vastakohdat syvenivät ja luokkataistelu kärjistyi. Lisäksi poliittinen epävarmuus porvarillisten puolueiden ja Sdp:n johtoportaissa lisääntyi."
Saarinen sanoi saman asian useaan otteeseen; Saarinen oli kommunisti kiireestä kantapäähän.

Kansainvälinen kommunismi antoi eheyttämistukea ja -intoa monin keinoin. Tarkoitus oli kehittää korkean tason poliittista vierailuvaihtoa Suomen kanssa. Turhaan ei Saarinen kerrannut 9.2.1975 keskuskomitean kokouksessa, keitä kaikkia Suomessa oli käynyt sitten 16. edustajainkokouksen. He olivat "toveri Nikolai Podgornyin lisäksi toverit Janos Kadar, Gustav Husak, Willy Stoph ja Edward Gierek". Saarinen yhdisti vierailut kommunistien tukemiseen: "Tuskinpa tällaiset vierailut tällaisessa laajuudessa tulisivat kysymykseen ilman puoluettamme ja sen vaikutusta."

Odotukset kommunististen maiden tuesta Suomen valtiovallan kaappaamiseksi olivat siten suuria. Poikolainen julisti kesällä 1975 Neuvostoliiton aktiivisuuden nousua läntisen Euroopan kapitalistisissa maissa. Etyk sekin merkitsi vain saavutusta luokkataistelun koventamiseksi. Poikolainen totesi, että "Suomi muodostaa erään erittäin tärkeän renkaan vallankumouksellisessa kehityksessä ja Suomella on erittäin tärkeä sillanpääaseman rooli". Poikolainen oli sitä mieltä, että voimasuhteet eduskunnassa olivat harhaanjohtavia ja epäoleellisia. Kommunistit olivat jo saavuttaneet merkittäviä voittoja poliittisen linjansa juurruttamiseksi Suomen viralliseksi poliittiseksi linjaksi.

Lehdistön rooli oli marxilaisessa ajatusmaailmassa vallankumouksen tekemisen tärkeä väline. Skp ja Nkp sopivat lehtimiesten ja puolueen tiedostusvastaavien kouluttamisesta Moskovassa. Matkaa johti Skp:n tiedostussihteeri Pauli Salonen. Perusidea oli opiskella, miten Suomen ja Neuvostoliiton lehdistö saataisiin tahdistettua yhteen vallankumouksen edistämiseksi.

Mukana oli koko joukko toimittajia, KU:n Esa Ålander, Kansan Tahdon Vilho Koskela, Hämeen Yhteistyön Pekka Puttonen, Tiedonantajan Seppo Iisalo, sekä toimittaja Heikki Karkkolainen STT:stä. Nkp:n puolelta korostettiin lehtimiehille Skp:n johdon tärkeyttä. Lehdistön oli aina sopeuduttava johtoon. Samaten suomalaisen kommunistisen lehdistön tuli korostaa Neuvostoliiton kansainvälisessä politiikassa edustaman linjan erinomaisuutta. Suomi oli ongelmallinen maa, koska Skp:llä ei ollut keskuskomitean lehteä, vaikka "kahdeksan piirikomitean julkaisema ja merkittävän levikin saavuttanut Tiedonantaja osittain kykeneekin eliminoimaan tämän puutteen aiheuttamat haitat erityisesti etelän väkirikkaissa teollisuuskeskuksissa". Tiedonantaja sai tunnustusta sen lakkoja edistäneestä roolistaan Suomessa. Se oli stalinistisen Uudenmaan piirin lehtisen "Tiedote" pohjalta 1960-luvun lopulla synnytetty lehti, joka ilmestyi aluksi kaksi kertaa viikossa.

Nkp tunnusti avoimesti, että "ulkopoliittisesti epäluotettava neuvostovastaisuus" ei riittänyt. Olisi ryhdyttävä leimaamaan myös Etykin vastaisuudesta. Siitä arveltiin tulevan yhtä tehokkaan leiman kuin kommunismin- ja neuvostovastaisuudesta oli tullut. Näin ei tosin käynyt, mutta neuvostovastaisen ja ulkopoliittisesti epäluotettavan leima oli aivan riittävän tehokas, etenkin kun sen käyttäminen koko ajan levisi ja tehostui. Kokoomuksen leimaaminen oli erityisen suositeltavaa, samoin Sdp:n ja Keskustapuolueen oikeiston.

Television yleistyminen merkitsi vallankumouksellisille uusia mahdollisuuksia. Tulokset uusissa medioissa olivat olleet sattumanvaraisia. Siksi kommunistien oli järjestäydyttävä ja osoitettava johdonmukaisesti kaikissa tilanteissa kapitalistisen yhteiskunnan mädännäisyys.

Kommunistien oli panostettava toimittajakoulutukseen erityisesti ja otettava se haltuunsa. Teatterikoulut, elokuva-alan koulutuslaitokset ja kaikki esittävän taiteen koulutuspaikat olivat sopivia kommunistiselle solutukselle. Kommunistien tuli rakentaa läheisiä, jopa intiimejä suhteita kaikkiin toimittajiin voidakseen edistää vallankumousta. Suomessa radio ja TV oli vallattava. Edistyksellisten voimien tuli päästä ohjelmasuunnittelun päättäjiksi. Kapitalistisen maailman ennennäkemätön kriisi oli paljastettava kaikille.

Skp ja KGB toimivat systemaattisesti korkeakouluissa 1970-luvulla Skp:n aloittaessa julkista toimintaansa vuonna 1944 kiinnostus kohdistui varsin yksipuolisesti teollisuustyöväestöön ja maaseudun pienviljelijäväestöön. Suuria tehdaskomplekseja pidettiin perinteisesti kommunismin linnakkeina.

Karlovy Varyn konferenssissa vuonna 1967 kommunistiset puolueet saivat joukon tavoitteita opiskelijaliikkeidenkin osalta. Opiskelijaliikehdinnän leviäminen Suomeen nosti virkamies- ja toimihenkilösektorit huomion kohteeksi. Niiden pohjalta voitiin vaikuttaa kapitalistisen järjestelmän kannalta elintärkeän toimihenkilöstön rakenteeseen kommunistien hyväksi, kun radikalisoituneesta opiskelijajoukosta oli ensin saatu otollisin aines kommunistiseen toimintaan ja sitten saatu sijoitettua heidät keskeisiin tehtäviin hallinnossa ja teollisuudessa. Ajatus kapitalistisen järjestelmän mädättämisestä sisältäpäin alkoi toteutua.

Tämä johti Suomessa kommunistien vaikutusvallan nopeaan lisääntymiseen erityisesti SOL:ssa ja ASS:ssa, kuten erikseen on selvitetty. Erilaiset horjuttamistoimet, kuten valtaukset, luentolakot yms. jäivät 1970-luvulle tultaessa toissijaisiksi toimintametodeiksi pitkäjänteisen solutuksen vallatessa alaa. Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto (SDN) muuttui sekin kommunistisjohtoiseksi 1976. Pääsihteeri Arvo Aalto piti Skp:ssä ohjaksia. Kaikki kommunistiset opiskelija- ja nuorisoliikkeet, riippumatta niiden sijoittumisesta Skp:ssä, työskentelivät samaa päämäärää varten: kommunistinen vallankumous oli mielessä.

Varsinaisten järjestöjen lisäksi Skp kasvatti erilaisia kommunistisia täsmäryhmiä eri korkeakouluihin Helsingissä, Vaasassa, Turussa ja Jyväskylässä. Helsingissä oli kommunististen oikeustieteilijöiden (55 jäsentä), maa- ja metsätieteellisen (38), matematiikan ja fysiikan (20), tietojenkäsittelyopin (26), kemian ja biologian (52), lääketieteellisen tiedekunnan (54), valtio-opin ja poliittisen historian (28), kauppatieteiden (52), tekniikan (72), sosiaalipolitiikan (43) ja kansantaloustieteen (14) ryhmät. Vastaavia oli useassa muussa korkeakoulukaupungissa.

Ryhmissä toimi johtokunta, 3-5 henkeä, jotka olivat asemissa SOL:ssa tai ASS:ssa. Ryhmien kautta kulki tie työelämään. Arvo Aalto luonnehti ryhmiä kouluksi. Joka vuosi osa kommunistisia akateemisia siirtyi teollisuuden toimihenkilöiksi tai virkamiehiksi. Heidän roolinsa työelämässä oli toimia kommunististen tavoitteiden puolesta ja heikentää kyseisten ryhmien perinteistä antikommunistista vastarintaa.

Skp ei laiminlyönyt enää 1970-luvulla mitään sektoria. Sen lonkerot tunkeutuivat yhteiskunnan koneistoon yhä syvemmälle; KGB oli tässä merkittävänä tukena ja edunsaajana. Samalla se levittäytyi laajentuvan kontaktiverkostonsa avulla kaikkialle, sai tiedustelutietoja ja kykeni operoimaan Suomessa hyvillä tiedoilla.

ASS ja Skp:n tavoitteet opiskelijanuorison parissa

Kommunisteja myötäilleitä nuorisojärjestöjä toimi opiskelijamaailmassa useita. Tunnetuin ehkä oli Akateeminen Sosialistiseura (ASS), joka oli perustettu jo vuonna 1925.

Sen puheenjohtajana toimi 1960-luvun alussa fil. yo. Roy Wenman, jota pidettiin "liberaalina" kommunistina. Vastaavanlaisina ASS-läisinä pidettiin Kalevi Haikaraa ja Heikki Välitaloa. ASS ei ollut tuolloin yksinomaan kovan linjan käsissä.

Turun Akateeminen Sosialistiseura oli perustettu vuonna 1960, Tampereen vastaava seura samaten ja Jyväskylän vuonna 1964. Yhdistysten perustaminen viittasi lisääntyneeseen tarpeeseen saada akateemisesti koulutettua väkeä Skp:n suuriin suunnitelmiin. SN-Seurassa toimi nuorisojaoston alainen ylioppilasjaosto, joka oli perustettu vuonna 1963. Sen puheenjohtaja oli lakit. yo. Urho Kämäräinen ja sihteeri valt.yo. Georg Paile.

Skp:n taustatuella perustettiin vuonna 1964 Sosialististen Opiskelijain liitto, jonka tarkoituksena oli auttaa ja koordinoida ASS:n osastojen työtä. Sen avulla kommunistit ulottivat lonkeronsa myös teinimaailmaan. Sen tarkoituksena oli yhdistää siihen oppikoulussa opiskelevia työläisperheiden lapsia. Näin kommunistien tunkeutuminen teinijärjestöihin sai alkunsa.

Samalla nämä kytkökset tulivat KGB-miesten valvontaan. Nuoriso- ja opiskelijasektorin hoitaminen oli KGB:lle tärkeä toimintalohko tästä eteenpäin. KGB:n toimintaan kuului etenemissuunnitelmien teko, toivottujen kehitystrendien laatiminen sekä sopivien henkilöiden urien edistäminen valta-asemiin.

Ns. suuret ikäluokat olivat isojen odotusten kohteena. Erityisen suurin odotuksin Skp katseli jo 1960-luvun puolessavälissä vuoden 1970 eduskuntavaaleja, joissa alle 30-vuotiaitten äänestäjien määrä kohoaisi lähes miljoonaan. Samalla nuorison vahva muuttoliike maalta kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin lisäsi odotuksia kansandemokraattisen liikkeen vaikutusvallan lisääntymisestä sen keskuudessa.

Skp tunnisti osassa nuorisoa tapahtuneet asennemuutokset. Se katsoi nuorison vasemmistolaistuneen, eikä "sosialismi ja kommunismi edusta nuorten ajatusmaailmassa enää sellaista epäilyttävää käsitettä kuin joskus aikaisemmin". Samalla "maamme porvaristo on joutunut toteamaan nuorison romuttavan radikaalisesti monia sen aikanaan pystyttämiä ja aikansa eläneitä myyttejä ja aaterakennelmia".

Skp oli kuitenkin huolestunut nuorisotyönsä riittämättömyydestä. Helsingin piirin piirikomitea piti asiasta 29.9.1966 kokouksen. Se havaitsi saavansa riveihinsä ja vaikutukseensa vain pienen osan nuorisosta. Skp:n politiikka oli tehtävä houkuttelevammaksi ja nykyaikaisemmaksi. Skp:n oli seurattava maalta muuttavia nuoria kaupunkeihin ja oppilaitoksiin. Ideologista työtä oli suunnattava entistä enemmän nuorisoon. Skp:n Helsingin piiri päätti perustaa syksyllä 1966 uuden nuorisotoimikunnan.824 Kokonaisuutena Skp ja erityisesti sen taistolainen siipi saattoivat olla varsin tyytyväisiä 1960-luvun nuorisopolitiikkaansa. Yleinen radikalisoituminen ja vasemmistolaistuminen olivat helposti tulkittavissa niin.

Tsekkoslovakian tapahtumat merkitsivät kriisiä Skp:ssä ja samalla myös kansandemokraattisen liikkeen nuorisojärjestöissä. SDNL:n keskushallitus joutui käsittelemään 28.10.1968 liiton kansainvälisen sihteerin Seppo Kanervan DDR:ssä ilmestyneessä Forum-lehdessä julkaistua kirjettä, jossa hän oli kertonut "kriisistä puolueessamme" ja tarkoittanut Skp:tä. Kanerva kertoi opposition heränneen myös SDNL:ssä ja SOL:ssa omaksuttua virallista Neuvostoliiton vastaista ja antikommunistista linjaa vastaan. SDNL:n keskushallitus erotti Kanervan äänin 20-3. Se valitti, että Kanerva oli levitellyt Skp:n sisäisiä ristiriitoja maailmalle.

Skp ja erityisesti sen taistolainen siipi etenivät kuitenkin varsin hyvin yhteiskunnassa. Taistolaisuus sai riveihinsä yllättävän paljon yliopisto- ja kulttuuriväkeä. Radikalisoituminen merkitsi "nuorisokysymyksen polttavuutta" 1960-luvulla. Siksi poliitikot reagoivat siihen myötäsukaisesti, Kekkosta myöten. Nuorin ikäluokka kävi vielä koulua taistolaisuuden takoessa otsaluun takana: tapa lahtarit.

Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta radikalisoitui ensimmäisenä. Opiskelijayhdistys Kannunvalajat kehittyi militanttiin suuntaan. Kaikki opiskelijat tulivat kuulumaan automaattisesti siihen. Henkilö ja ääni -taistelussa Kannunvalajat olivat masinoimassa luentolakkoja. Ay-liike tuki toimintaa; sittemmin SAK:n puheenjohtajana toiminut Niilo Hämäläinen kävi Porthaniassa 24.2.1970 puhumassa opiskelijoiden luentolakkokokouksessa.825 Syntyi ensimmäinen lakkokomitea. ASS operoi laajasti koko yliopistossa. Eri laitoksille perustettiin osastoja, joita johdettiin keskusjohtoisesti. Pyrkimyksenä oli muodostaa keskusjohtoinen opiskelijaorganisaatio hallinnon rinnalle.

ASS:llä oli osastovastaavia eri laitoksilla. Esimerkkinä mainittakoon Yrjö Antero Laine (s. 13.9.1947), joka oli ASS:n vastaava Eläintieteen ja Maantieteen laitoksilla. Hän oli lisäksi mukana taistolaisessa Tutkijaliitossa.