Video Bar taistelu ryssäläisyyttä ja monikulttuurisia valheita kohtaan jatkuu

Loading...

Wednesday, November 26, 2008

Mauno Koivisto kansankunnan pettäjä ja alueidemme riiston piilottelija ja aluepalautuksia estellyt ryssäkoira 85 vuotta

Mauno Koivisto kansankunnan pettäjä ja alueidemme riiston piilottelija ja aluepalautuksia estellyt ryssäkoira 85 vuotta

Syntymäpäiväsi 85 vuotta Mauno Koivisto ei ole mitenkään juhlinnan kohde vaan häpeän paikka tosi suomalaisille

Syntymäpäivätervehdyksenä ryssäkoira Mauno Koivisto - Tukehdu ulosteisiisi tai kuole ummetukseesi

Ohessa suoraa palautetta jalanjäljissäsi asteleville miehittäjä-Ryssän koirille valtiojohdossamme:


Suomen kansakunta
http://kavkaz.fi ja http://kavkaz.fi/ru terveisin

Miehitetyt alueet takaisin ryssäkoiristamme välittämättä

------------
Kavkaz.fi Puheenjohtajan Seppo Lehdon videotervehdys.
http://video.google.com/videoplay?docid=1759446439720547347&hl=en

Suomen ja Tshetshenian kansojen yhteinen asia - kansallinen itsehallinto ja loppu maittemme miehitykselle! Kansojemme kohtalonyhteytenä on sama ikiaikainen rikollinen naapuri Miehittäjä-Ryssä. Maamme ovat silvotut Stalinin pakkorajoilla. Vuosikymmeniä sitten Suomen Kansa urhealla taistelullaan ja muiden avulla torjui osittain meihin kohdistuneet Ryssän miehitys- ja kansanmurhapyrkimykset. Tänä päivänä meitäkin vähäväkisempi tshetsheenikansa joutuu kärsimään koko maansa miehityksestä. Samoin kuin suomalaisuus riitti syyksi Stalinin kuolemanleireille lähettämiseen, murhataan nyt tshetsheenikansaa Putinin kuolemanleireillä. Yhdessä olemme vahvempia torjumaan ja oikaisemaan inhan miehittäjän rikokset.
------------

Wednesday, February 27, 2008

Hannu Rautkallio uudistaa väitteensä: Tutkija: Mauno Koivisto esti neuvostoarkistojen tutkimisen - Oli siinä Boris Jeltsinillä naurussa pitelemistä

Usikov ja Tsernous (NKP:n arkiston apulaisjohtaja) kertoivat minulle, että nimenomaan Suomen puolelta oli vaadittu asiakirjojen salaisuuksien säilyttämistä, Hannu Rautkallio toteaa.

- Pihoia kertoi minulle Suomesta tulleista "korkean poliittisen tason toivomuksista jäädyttää Suomea koskevat asiakirjat". Hän sanoi, että mikään muu maa ei ollut esittänyt sellaisia toivomuksia, Hannu Rautkallio kirjoittaa


-----------------------------------------------
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1493718

-----
Tutkija Hannu Rautkallio: Mauno Koivisto esti neuvostoarkistojen tutkimisen

27.02.2008 13:00, päivitetty 27.02. 14:48

Neuvostoliiton arkistojen tutkiminen Suomen sodanjälkeisen historian osalta jäi toteutumatta Suomen omasta tahdosta. NKP:n keskuskomitean Suomi-paperien salassa pysymistä halusi kesällä 1992 presidentti Mauno Koivisto.

Näin todetaan valtiotieteen tohtori Hannu Rautkallion uutuuskirjassa Moskovan päiväkirja 1989-1993 (Tammi). Rautkallio pääsi syksyllä 1991 ainoana suomalaisena NKP:n sitä ennen huippusalaisiin arkistoihin.

Rautkallio toteaa IS:lle, että Suomi menetti tilaisuuden tutkia koko sodanjälkeistä historiaansa. Hän ihmettelee asian jäämistä julkisuudessa vähälle huomiolle.

- Presidentti Koivistolla oli kesällä 1992 historialliset avaimet käsissään. Hänestä olisi voinut tulla todellinen historian tekijä, Hannu Rautkallio kirjoittaa teoksessaan.

- Suomessa viralliseksi linjaksi olikin valittu vaikeneminen yhteisestä lähihistoriasta, mikä poikkesi muiden omaksumasta linjasta, Rautkallio toteaa.

Suomi oli ainoa maa, joka ei huolinut Venäjän presidentti Boris Jeltsinin yhteistyötarjousta 1992. Muiden maiden tutkijat selvittivät arkistoista mm. Katynin murhat, Unkarin ja Tsekkoslovakian kansannousut sekä Vietnamin sotavangit.

Martti Valkosen Suomettuminen jatkuu yhä -kirjassa 1998 presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalela totesi, että arkistojen avaaminen "olisi ollut hyvin hämmentävää Suomen poliittiselle eliitille".

Moskovalaisarkiston johtaja Natalia Tomilina arvioi äsken seminaarissa, että NKP:n arkistot ovat tällä hetkellä 60-prosenttisesti tutkijoitten saavuttamattomissa.

"Suomen puolelta
oli vaadittu"


Hannu Rautkallion mukaan avoimuusaika hukattiin presidentti Boris Jeltsinin kesän 1992 Suomen-vierailulla. Jeltsin tarjosi Neuvostoliiton ja Suomen suhteiden laajaa tutkimista. Presidentti Mauno Koivisto ei ollut kiinnostunut.

Boris Jeltsin oli luvannut 4.7.1992 Helsingin Sanomissa paljastaa vähitellen "kaikki" Kremlin salaisuudet.

Rautkallio kiinnittää nyt huomiota Koiviston lausuntoon Jeltsinin tapaamisensa tuloksista. Jeltsin oli toivonut historioitsijoiden selvittävän maiden välejä, jolloin Koivisto kertoi vastanneensa, että "emme ole esittäneet mitään valituksia" Neuvostoliiton puuttumisesta Suomen asioihin.

Rautkallion mukaan innokasta tarttumista yhteistyöhön odottanut Jeltsin "oli varmaankin huvittuneesti yllättynyt Koiviston kommentista". Jeltsin olisi Rautkallion mukaan suostunut laajoihinkin tutkimuksiin.

Venäjän arkistokomitean puheenjohtaja Rudolf Pihoia ja NKP:n arkiston johtaja Rem Usikov kannattivat tuolloin asiakirjojen laajaa avaamista suomalaisille.

- Usikov ja Tsernous (NKP:n arkiston apulaisjohtaja) kertoivat minulle, että nimenomaan Suomen puolelta oli vaadittu asiakirjojen salaisuuksien säilyttämistä, Hannu Rautkallio toteaa.

- Pihoia kertoi minulle Suomesta tulleista "korkean poliittisen tason toivomuksista jäädyttää Suomea koskevat asiakirjat". Hän sanoi, että mikään muu maa ei ollut esittänyt sellaisia toivomuksia, Rautkallio kirjoittaa.

Juha-Pekka Tikka



--------------------------------------

"Merkillistä peliä"

27.02.2008 14:47

Tohtori Hannu Rautkallion mukaan Moskovan puoluearkistojen avoimuuden estäminen oli "osa merkillistä suomalaista peliä".

- Meillä suomalaisilla olisi ollut enemmän mahdollisuuksia kuin olisimme edes olettaneet, Hannu Rautkallio arveli kirjansa tiedotustilaisuudessa.

Rautkallion mukaan ilmapiiri Moskovassa oli 1992 avoimempaa kuin Suomessa.

Neuvostoliiton hajoaminen oli hänen mukaansa suomalaispäättäjille shokki. Hän näkee asiasta kulkevan myös janan samoihin aikoihin tapahtuneeseen ns. Tiitisen listan salaamiseen.

- Suomen korkealta valtiolliselta taholta torjuttiin Boris Jeltsinin tarjous, Rautkallio toistaa.

- Vain Suomen kanssa ei saatu minkäänlaista valtiollista lähestymistä aikaan (NKP:n arkistojen tutkimiseksi), hän ihmettelee.

Rautkallion mielestä on mahdotonta ottaa kantaa siihen, miksei Mauno Koivisto ollut innostunut avoimuudesta.

- Mutta se motiivikysymys tieysti täytyy heittää ilmaan, hän sanoo.

Juha-Pekka Tikka
Tutkija: Mauno Koivisto esti neuvostoarkistojen tutkimisen
---------------------------------------------------------------------------------

Juhani Suomi: Mauno Koivisto halusi lykätä Tshernobylin evakuointilentoa

12.02.2008 13:00, päivitetty 12.02. 19:56

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto halusi lykätä suomalaisten evakuointilentoa 1986 Kiovasta Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen.

Neuvostojohtoa miellyttämään pyrkinyt presidentti syrjäytti evakuoinnin johdosta ulkoministeri Paavo Väyrysen (kesk). Suomen kansalaisten pelastusoperaatiosta tuli salassa politiikan pelinappula.

Näin väitetään professori Juhani Suomen tiistaina iltapäivällä julkistetussa kirjassa Sinipunaa kohti - Mauno Koiviston aika 1986-1987 (Otava).

Kirjan mukaan yhteenotosta tuli myös "uusi naula Koiviston ja Väyrysen keskinäisten suhteiden arkkuun".

Tshernobylin lähialueella Kiovassa oli noin 130 suomalaista, jotka oli päätetty onnettomuuden jälkeen evakuoida. Säteilyn määrästä ja onnettomuuden vakavuudesta ei saatu mitään tietoja.

Neuvostoliitto
vetosi Suomeen


Neuvostoliitto vetosi Suomeen useasti, jotta evakuointia harkittaisiin. Evakuointijärjestelyjä kuitenkin jatkettiin.

Väyrysen ohjeiden perusteella Suomen suurlähettilään oli määrä ilmoittaa, että lentolupa-anomusta ei peruuteta.

Tällöin peliin puuttunut presidentti katsoi Väyrysen ryhtyneen häntä ja hallitusta informoimatta toimiin "keskeisen tärkeässä Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin liittyvässä asiassa".

"Finnairin (Kar-Airin, toim. huom.) kone odotti lähtövalmiina, mutta sen lähtöä jouduttiin viivyttämään. Syynä oli presidentti Koivisto, joka halusi lykätä evakuointia. Hän oli antanut määräyksen, että vaikka lentolupa saataisiinkin, kone ei saa lähteä ennen kuin asiaa on käsitelty hallitustasolla ja ettei sitä saa käsitellä pelkkänä teknillisenä kysymyksenä. Koivisto ilmoitti ottavansa vastuun siitä, että koneen lähtöä siirretään yhdellä vuorokaudella", Juhani Suomi kirjoittaa.

Lähtovalmis evakuointikone sai lentoluvan vappupäivänä kello 12.30, mutta kone pääsi lähtemään vasta kello 17.

Koivisto yllättyi
lentoluvan saamisesta


Koiviston muistelmien perusteella hän yllättyi lentoluvan saamisesta. Suomeen lento palasi samana iltana 72 evakuoidun kanssa kello 23.07.

Juhani Suomi sanoo IS:lle, että Koivistolla oli kaksi motiivia. Hän ei halunnut mitenkään olla vahingoittamassa uutta neuvostojohtajaa Mihail Gorbatshovia. Toisaalta Koivisto halusi "simpauttaa" Paavo Väyrystä, "jolta otti päätösvallan".

Mauno Koivisto on kertonut tapahtumista muistelmakirjassaan Historian tekijät. Kaksi kautta (Kirjayhtymä 1995). Sen tekstissä tapahtumista voi saada kuitenkin varsin toisenlaisen käsityksen.

Koivisto kirjoitti saaneensa vappupäivän aamuna tiedon, että Neuvostoliitosta oli pyydetty lentolupaa. Hän toteaa todenneensa, että evakuointiasia kuului tästä lähtien Suomen hallitukselle.

"Neuvostoliiton silloinen varaulkoministeri Anatolij Kovaljov oli esittänyt Suomen hallitukselle vetoomuksen, että emotionaalisista toimenpiteistä pidätyttäisiin. Oletin tällöin, ettei lentolupia tulisi ennen kuin Suomen hallitus oli vastannut mainittuun vetoomukseen", Koivisto kirjoitti Kaksi kautta -kirjassaan.

Koivisto ilmoitti
ottavansa vastuun


"Ilmoitin ottavani vastuun siitä, että koneen lähtöä siirrettäisiin yhdellä vuorokaudella. Korostin, että pitäisi pyrkiä esiintymään arvokkaasti eikä paniikkitunnelmissa", Koivisto totesi.

Loppukaneettina presidentti totesi hänen mielestään olennaisen sujuneen hyvin:"Tapahtuma ei jättänyt säröjä Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin ja saatoimme todeta, että emme olleet omalta osaltamme olleet levittämässä sitä hysteriaa, joka maailmalle levisi", presidentti kirjoitti.

Juhani Suomen kirjan mukaan presidentti Mauno Koivisto määräsi tilanteen päällä ollessa ulkoministeriön valtiosihteerin Åke Wihtolin kriisityöryhmän raportoimaan suoraan Koivistolle, siis ulkoministerin ohittaen.

Neuvostoliitto vakuutti maailmalle ja suomalaisille koko ajan, ettei Tshernobylin vuotamisesta aiheudu vaaraa.

Neuvostoliitto pyysi vielä vappupäivän aamuna lentoluvan antaessaan evakuoinnin harkitsemista.

Valtaosa suomalaisista
Lemminkäisen työntekijöitä


Valtaosa Kiovan suomalaisista oli Lemminkäisen rakennustyöntekijöitä. Heistä 68 ja neljä muuta suomalaista lensi vappupäivän evakuointilennolla Suomeen.

Suomen hallitus ei kokoontunut erikseen Tshernobylin takia. Kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Lindblom (sd) kantoi vastuuta tapahtuneen viestinnästä tiedotustilaisuudessa 28. huhtikuuta, jonka jälkeen hän lähti lomalle.

Muut länsimaat evakuoivat Tshernobylin onnettomuuden jälkeen Neuvostoliitosta 134 000 kansalaistaan.

Juha-Pekka Tikka

JUHANI SUOMEN YLLÄTYSKIRJA

Professori Juhani Suomen uutuuskirja Kohti sinipunaa - Mauno Koiviston aika 1986-1987 on kolmas teos Suomen kirjasarjassa Mauno Koiviston presidenttiajasta 1982-1994.

Aiemmat kirjat olivat vuosista 1981-1984 kertonut Pysähtyneisyyden vuodet (2005) ja vuosien 1984-86 kuvaus Epävarmuuden vuodet (2006).

Juhani Suomen mukaan vuodet 1986 ja 1987 olivat valtavan muutoksen aikaa. Tuolloin hänen mukaansa mm. alkoi talouden syöksykierre kohti lamaa, idänkauppa lähti pudotukseen, muutosta ymmärtämätön maa menetti Neuvostoliiton erityisasemansa, Neuvostoliiton perusta järkkyi mutta Suomi takertui Gorbatshoviin, ja punamultayhteistyö loppui sinipunan syntyyn.

Professori Suomi teki teosta "salaa". Sarjan uskottiin katkenneen, kun Suomi ilmoitti jo lopettaneensa sen mm. sosiaalidemokraattien kielteisen reagoinnin ja lähdeaineiston haltijoiden pelästymisen vuoksi.

Kun media puhuu rähmälläänolosta, se yleensä tarkoittaa 1970-lukua. Tosiasiassa aivan yhtä rähmällään oltiin 80-luvulla, Juhani Suomi toteaa.
Aivan erityisesti näinä vuosina (1986-1987) kilpailtiin intohimoisesti NKP:n ja Kremlin suosiosta, hän katsoo.

Juhani Suomi ei paljasta lähteitään. Kirjassa on myös tarkkoja sitaatteja eräistä salaisista keskusteluista.



-----------------------------------------------

Oliko Suomi täysin rähmällään Koiviston kaudella?

12.2.2008 13:31

Juhani Suomi väittää 12.2. julkaistussa kirjassaan, että tasavallan presidentti Mauno Koivisto halusi lykätä suomalaisten evakuointilentoa 1986 Kiovasta Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen.

Neuvostojohtoa miellyttämään pyrkinyt presidentti syrjäytti evakuoinnin johdosta ulkoministeri Paavo Väyrysen (kesk). Suomen kansalaisten pelastusoperaatiosta tuli Juhani Suomen kirjan perusteella salassa politiikan pelinappula.

Kiovassa oli noin 130 suomalaista, jotka oli päätetty evakuoida. Säteilyn määrästä ja onnettomuuden vakavuudesta ei saatu mitään tietoja. Neuvostoliitto vetosi Suomeen useasti, jotta evakuointia harkittaisiin. Evakuointijärjestelyjä kuitenkin jatkettiin.

Mikäli tapaus pitää paikkansa, voi sitä minun puolestani pitää skandaalina, joka ei kuitenkaan suuremmin yllätä. Kaikkihan jo tietävät, että rähmällään oltiin ja pahasti. Eihän esimerkiksi mistään Karjalan palautuksista edes sopinut keskustella Koiviston aikana. Myös Viron itsenäistymispyrkimysten tukeminen tuntui olevan Suomen ylimmälle johdolle äärimmäisen vaikeaa.

Sitä sen sijaan en usko, että tasavallan presidentti olisi ollut valmis uhraamaan 130 suomalaisen terveyden neuvostosuhteiden alttarille. Hän ei vaan saanut tarpeeksi tietoa, otaksun.

Mitä mieltä muut olette Juhani Suomen väitteestä? Yllättääkö se?

savonpoika Vastaa viestiin Tulosta Kerro kaverille

VIESTIT

1 2 3 4 5 ... 31 "> | Kaikki
2/607 muikkunen 12.2.2008 13:37
savonpoika : Suomi on edelleenkin rähmällään Venäjään päin ja totaalisen rähmällään Kekkosen aikaan.
3/607 Kuli 12.2.2008 13:37
savonpoika : Poliitinen johto oli rähmällään ja tuntuu olevan edelleenkin.
4/607 Häjy 12.2.2008 13:38
savonpoika : Joku on väittänyt (en tiedä, että onko totta) että kun NL:n kaatumisen aikoihin tuolla oli se vallankaappaus, niin Suomi olisi ollut ensimmäisenä tunnustamassa vallankaappaajien vallan (tai siis sen, että nuo ovat maan viralliset johtajat).

Hieman oudolta tuntuu tuo, että avustuslentoa viivytettiin, tosin tuo Neuvostoliittohan ei tuota onnettomuutta juurikaan tahtonut myöntää.

Varmaan kylmän sodan aikaan haluttiinkin pitää hyviä suhteita Neuvostoliittoon, ja oltiin enemmän tai vähemmän rähmällään. Onneksi sentään yhteisiä sotaharjoituksia tai yhteisiä kovapanosammuntoja ei järjestetty. Kun puhutaan, että Suomi oli puolueeton, niin kyllähän tuo puolueettomuus oli ehkä jonkinlaista puoli-liittoutumista Neuvostoliiton kanssa. Aika aikaansa kutakin!


----------------------------------------------------------

Thursday, September 06, 2007

Venäjän ex-ulko- ja turvallisuuspoliittisen neuvoston johtajan Andrei Fjodorin paljastukset Mauno Koiviston pelkuruudesta Karjala takaisin asiassa

Venäjän entisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen neuvoston johtajan Andrei Fjodorin paljastukset Mauno Koiviston pelkuruudesta, yhdessä ulkoministeri Paavo Väyrysen ja pääministeri Esko Ahon kanssa on karua kansan petturuutta Karjala takaisin asiassa

Tamperelainen aluepalauttaja historioitsija Seppo Lehto oli sitä mieltä jo vuonna 1991 ja teki asiasta rikosilmoituksen Tampereen poliisille ja oikeuskanslerille - Klikkaa kuvaa niin saat isommaksi:



------------------------------------------------------------------
http://www.kainuunsanomat.fi/a/2007/09/06/paakirjoitus.shtml

Miehitetty ( olennainen lisäys Kainuun Sanomien uutiseen ) Karjala oli kaupan
05.09. 2007 klo 19:13




Venäjän entisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen neuvoston johtajan Andrei Fjodorin paljastukset asettavat käydyn Karjala-keskustelun uuteen valoon. Kainuun Sanomien uutinen salaisesta työryhmästä, jossa arvioitiin Karjalan palauttamisen kustannuksia on kiistetty monelta taholta. Nyt selvisi, että Karjalalle laskettiin hintaa myös Venäjällä.

Fjodorin Argumenti i Fakti -lehdessä paljastama arvio Karjalan silloisesta myyntihinnasta, "jopa 15 miljardia dollaria" asettuu lähelle sitä arviota, johon suomalainen työryhmä Kainuun Sanomien uutisen mukaan samaan aikaan päätyi, "64 miljardia markkaa". Kainuun Sanomien lähde on työryhmässä mukana ollut henkilö.

Tieto Karjala-keskustelujen etenemisestä hinnan määrittelyyn asti kummassakin maassa muuttaa käsityksiä lähihistoriasta. Tieto Karjalan palauttamismahdollisuudesta tuntuu uskomattomalta nyt, mutta ilmapiiri oli aivan toinen 15 vuotta sitten. Karjalan mahdollisesta palauttamisesta keskusteltiin avoimesti niin suomalaisissa kuin venäläisissäkin tiedotusvälineissä. Asiaa pidettiin yhtä mahdollisena kuin Viron, Latvian ja Liettuan itsenäistymistä. Nyt niidenkään vapautuminen ei olisi enää mahdollista, jos historiallinen hetki olisi silloin päästetty käsistä.

Neuvostoliiton hiljalleen hajotessa Mihail Gorbatshov ja nousevan Venäjän johtaja Boris Jeltsin ottivat mittaa toisistaan. Jeltsin pyrki ulkopolitiikan uudeksi vetäjäksi vaatimalla Stalinin vanhojen vääryyksien oikaisemista ja hyväksymällä näin muun muassa Baltian maiden itsenäistymisen.

Presidentti Koivisto laski tässä tilanteessa viimeiseen asti Gorbatshovin varaan, johon hän oli luonut läheiset suhteet järjestäessään idän ja lännen johtajien, Gorbatshovin ja Georg Bushin tapaamisia.

Koivisto on kiistänyt tiukkaan tuoreet Karjala-tiedot. Ei tunnu kuitenkaan uskottavalta, että tässä ilmapiirissä valtiojohto ei olisi varautunut lainkaan kummassakin maassa käytyyn Karjala-keskusteluun. Koivistohan on nyt jälkikäteen kiistänyt isyytensä vahvaan markkaankin.

Silloinen ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Jaakko Blomberg vahvistaa Kainuun Sanomille uudelleen muistikuvansa, että Karjalan palauttamisen kustannuksia selvitettiin työryhmässä. Blombergin mukaan työryhmää ei asettanut presidentti Koivisto. Kainuun Sanomien lähteen mukaan voi olla, että työryhmä ei ollut virallisesti presidentin asettama, mutta se oletti toimivansa hänen käskystään.

Helsingin Sanomat antoi toissa viikolla presidentti Koivistolle näyttävästi tilaa Kainuun Sanomien uutisen mitätöinnissä. Kainuun Sanomille Koivisto ei ole halunnut antaa haastattelua. Nyt lehti sanoo Fjodorovin paljastuksen asettavan Karjala-keskustelun uuteen valoon.

Helsingin Sanomien uutinen kertoo karusti, millainen kuilu läheisten naapurimaiden välillä edelleen on. Helsingin Sanomat kertoi eilen, että Fjodorovin kirjoitus oli Venäjällä julkaistu jo viime viikon tiistaina.

Fjodorovin kirjoitus jäi huomaamatta myös Yleisradiolta, joka aikaisemmin kärkkäästi uutisoi Gennadi Burbuliksen Komsomolskaja Pravdassa esittämät syytökset kunnianloukkauksesta. Kainuun Sanomille aikaisemmin antamassaan haastattelussa Burbulis ei esittänyt mitään tällaisia syytöksiä Kainuun Sanomia kohtaan.

Komsomolskaja Pravdan haastattelu kertoo vain sikäläisestä keskusteluilmapiiristä.

Kainuun Sanomat voi vakuuttaa lukijoilleen, että lehti luottaa edelleen lähteeseensä, joka kertoi kolme viikkoa sitten mukanaolostaan salaisessa työryhmässä, joka arvioi Karjalan palautuksen aiheuttamia kustannuksia Suomelle.



----------------

Wednesday, August 15, 2007

KGB FSB-taustaiset probandistit laittoivat oikeutetun Suur-Suomen eli Vienan Karjalan Venehjärven kuvan Mauno Koiviston maanpetturuusuutiseen Ylessä

Ylen KGB / FSB-taustaiset probandistit laittoivat sinällään oikeutetun Suur-Suomen eli Vienan Karjalan Venehjärven kuvan Mauno Koiviston maanpetturudesta kertovaan uutiseen, missä ilmoitettiin Mauno Koiviston laiminlyöneen tilaisuutensa vaatia miehitettyjä alueitamme: Kalastajasaarentoa, Petsamoa, Sallaa, Kuusamoa, Karjalaa ja Suomenlahden saaria takaisin

Tarkoituksensa oli selkeä jälleenkerran eli harhaanjohtaminen stalinistiseen tapaan luomalla kuvaa ortodoksiseta Vienan Karjalan latohökkeleistä palautuksemme esteeksi. Karjala takaisin - kuvaksi olisi sopinut paremmin esim. kuva Viipurin linnasta

------------------------
Blomberg: Maanpetturi Mauno Koivisto ei arvioittanut miehitetyn Karjalan ja muidenkaan miehitettyjen alueidemme hintaa
Julkaistu 15.08.2007, klo 17.08 (päivitetty 15.08.2007, klo 18.57)
Venehjärvi, Karjala
Kuva: YLE
Eläkkeellä oleva diplomaatti ja entinen Viron suurlähettiläs Jaakko Blomberg ei ole tietoinen, että presidentti Mauno Koivistolla olisi ollut asiantuntijatyöryhmä, joka olisi arvioinut luovutetun Karjalan arvoa ja jälleenrakentamista. Blomberg oli vuosina 1988 - 92 ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö.

- Minun tietääkseni tällaista työryhmää ei ollut. Koivistolla oli kyllä tapana käyttää neuvonantajaryhmiä, mutta tästä en tiedä.

Presidentti Mauno Koivisto on ilmoittanut adjutanttinsa välityksellä, ettei hänellä ole asiaan kommentoitavaa.

Vuorineuvos, Kemiran entinen pääjohtaja Yrjö Pessi tuttavineen teki aikanaan laskelmia Karjalasta, ei kuitenkaan presidentti Koiviston toimeksiannosta.

- Laskelmilla ei ollut mitään yhteyksiä Koivistoon, Pessi sanoo.

Pessi päätyi laskelmissaan Karjalan palautuksen kannattavuuteen Suomen kannalta.

Kainuun Sanomat uutisoi keskiviikkona, että Karjala oli kaupan vuonna 1991, ja että työryhmä olisi arvioinut presidentti Mauno Koivistolle Karjalan hintaa ja korjauskustannuksia.

YLE Uutiset

-------------------------------------------------

Saturday, October 14, 2006

Mauno Koivisto oli KGB:n luomus. Jukka Seppinen: NEUVOSTOTIEDUSTELU SUOMESSA 1917-1991 - STRATEGIA JA TOIMINTA

Presidentti Mauno Koiviston vaikenemista aluepalautusvaatimuksista ei voida selittää kuin naivismillaan Ryssän suhteen ja KGB-kytköksillään

Jukka Seppinen: NEUVOSTOTIEDUSTELU SUOMESSA 1917-1991 - STRATEGIA JA TOIMINTA
Ajatus Kirjat 2006
784 sivua
ISBN 951-20-6548-7


Skp ja Nkp nostattavat uuden kommunistisen ponnistuksen

Nkp ja Skp eivät tyytyneet tappioonsa vuosina 1970-1971. Nkp tavoitteli Suomessa kommunistien vaikutusvallan merkittävää lisäämistä yhteiskuntaelämässä eli poliittista valtaa. Tämä tapahtui eristämällä aluksi "oikeistovoimat". Operaation edetessä "oikeistovoimien" piiriä laajennetaan. Kommunistisen taktiikan mukaisesti liittolaisjoukon tulee olla ensi vaiheessa mahdollisimman laaja. Tehtävän edistyessä siitä irrotetaan sirpaleita, jotka luokitellaan oikeiston ja neuvostovastaisten voimien tukijoukoiksi, kunnes jäljelle jää sellainen liittolaisjoukko, joka voidaan alistaa kommunistien johdon alaisuuteen. Suomessa Nkp käytti ulkopoliittista painostusta tehokkaana aseena; juuri se ajoi porvareita ja sosiaalidemokraatteja kuuntelemaan kommunistien vaatimuksia.

Skp:n lähiajan tavoitteet kiteytyivät uudeksi toimintasuunnitelmaksi:

- Skp tavoittelee maahan kroonista poliittista kriisiä
- Skp pysyttelee oppositiossa, josta käsin on helpompi edistää hajaantumisilmiöitä porvarillisessa yhteiskunnassa
- porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset hallitukset on saatava poliittiseen umpikujaan
- Keskustapuolue ja Sdp kaipaavat kansandemokraattien tukea
- kommunistien on kiinnitettävä huomiota Keskustapuolueen vasemmistosiiven tukemiseen.

Ahti Karjalainen pysyi kommunistien strategian kärkihahmona. Kun Kekkonen tämän oivalsi konkreettisella tavalla, hän aloitti Karjalaisen kaatamisen. Tämä selittää samalla Kekkosen ajan pitkittymistä merkittävästi. Skp:n ammattiyhdistysliikkeelle varaamat tehtävät koordinoitiin poliittisten tavoitteiden mukaisiksi. Skp pyrki liikehtimiseen työpaikoilla. Hallitusta ja eduskuntaa oli painostettava järjestämällä marsseja. Mahdollisimman laaja yleislakko oli tavoitteena. Siihen oli Sdp saatava mukaan.

Skp valmistautui uuteen vaiheeseen vaihdattamalla myös jäsenkirjat 1.1.-31.3.1973. Edellisestä jäsenkirjojen vaihdosta oli kulunut yhdeksän vuotta. Silloin kansanrintamakausi oli tuloillaan. Nyt oli uusi vaihe aluillaan ja siksi rivit piti jälleen tarkastaa ja puhaltaa täyteen vallankumouksellista intoa.

Vallankumouksen ystävät, kuten Skp:n sihteeristön sihteeri Erkki Kauppila, näkivät Skp:n 16. puoluekokouksen aikaan (31.3.-2.4.1972) tulevaisuuden Suomen neuvostotyyppisenä sosialistisena maana. Hän sanoi myös, että "kapitalistisen maan ja Neuvostoliiton suhteet ovat eri asia kuin kahden sosialistisen maan suhteet." Puolueettomuus, jos mikä, oli käsite, jota sosialistisen Suomen ja Sosialististen Neuvostovaltojen Liiton ei tarvitsisi viljellä keskinäisissä kommunikeoissaan.

Sinisalo huolehti siitä, että Nkp:n ääni kuului Skp:n keskuskomiteassa. Hän kertoi syyskuussa 1973 Nkp:n huolet. Sinisalo kiteytti kaiken yhteen teemaan: "Nkp on puolen vuoden aikana kait jo viitisen kertaa tuonut puolueemme johdolle esille huolestuneisuutensa Skp:n kriisistä. Nkp:n johto näkee, että nykytilanne auttaa luokkavihollisia."

Skp:n poliittinen toimikunta otti onkeensa Nkp:n johdon viestit ja uusi paineennousukausi oli valmisteilla Etykin varjossa. Tätä vaihetta varten Nkp oli kutsunut Skp:n valtuuskunnan Moskovaan 11.-13.2.1974. Skp:n keskuskomitea, kuultuaan selonteon vierailusta, päätti 2.3.1974 "nopeuttaa toimenpiteitä puolueen yhtenäisyyden lujittamiseksi". Nkp lähetti vuoden 1974 lopulla Suomeen entisen KGB-residentin Vladimir Stepanovin suurlähettilääksi. Heti kun Etykin huippukokous olisi ohi, alkaisi uusi toiminnan kausi.

Skp:n yhtenäisyys näytti ainakin nimellisesti ajoittain kasvaneen. Saarinen näyttää siirtyneen piirun verran vasemmalle, eikä säiky teksteissä vallanoton ajatusta. Skp piti yhtenäisen vallankumouksen tähtäintä esillä jälleen vuonna 1975, vaikka taistolaiset katsoivat Saarisen "lipsuneen oikealle" vuoden 1971 aikana. Mutta Skp:n poliittinen toimikunta antoi 12.1.1975 yksimielisen kannatuksensa sille, että osallistuminen hallitukseen tapahtuu ehdolla, että "samalla toteutetaan poliittisia ratkaisuja, jotka merkitsevät ratkaisevaa poliittista suunnanmuutosta maassa".

Suurlähettiläs Stepanovin tehtävä oli saattaa Suomi sekasortoon. Sen hän sanoi suoraan SED:n poliittisen toimikunnan jäsenelle Gerhard Grünebergille. Elettiin maaliskuuta 1976. Suojelupoliisi soitti hätäkelloja syyskuussa 1976. Stepanov vaati Suomea luopumaan vuoden 1977 alussa puolueettomuuspolitiikan harjoittamisesta ystävyyspolitiikan hyväksi Neuvostoliiton kanssa. Maassa oli syvä lakkoaalto käynnissä. Skp:n sisällä paine tainnutti ennen kaikkea saarislaista itsenäisyyttä. Tarkkailijat katsoivat saarislaisten joutuneen Nkp:n paineesta luopumaan omaehtoisuudesta: Tänään Skp:n keskusjohdon poliittisissa päätöksissä ei olekaan enää havaittavissa poliittista linjajakautumaa. Saarislaisten omaleimaisuus on täydellisesti nujerrettu. entinen enemmistö on ajautunut siihen, että vähemmistön edustama linja on tullut vallitsevaksi.

Paine oli niin murskaava, että enemmistö toimi "ikään kuin hypnoosin vallassa, keskustelematta ja pohtimatta". Nkp:n motiivit olivat sinänsä rationaalisia, se ei halunnut Skp:stä vaaraa sosialistisen leirin sisälle, kunhan Suomi sinne tulisi. Reformistinen Skp vallassa Suomessa; siinä oli uhkakuvaa kerrakseen itäeurooppalaiselle sosialistiselle maailmalle. Vaihtoehtomallissa realiteettina ollut kapitalistinen Suomi, jossa vallassa olivat sinänsä ystävällismieliset poliittiset voimat, oli pienempi paha kuin tsekkirepeämän uusiutuminen ja mahdollinen laajentuminen Suomen kautta.

Nkp oli suunnattoman kiinnostunut Suomesta:

Meillä on käytettävissämme Venäjän vallankumouksen opetukset, Keski-Euroopan kansandemokratioiden opetukset ja kolmannen maailman maiden ja latina393 laisen Amerikan kokemusperäinen tieto. Mikään näistä ei anna kuitenkaan kokemusperäistä opetusta kehittyneen kapitalistisen maan, jossa sosialidemokratialla on vankat juuret, sosialismin tiestä. Tästä syystä Suomea kohtaan tunnettava mielenkiinto on kasvanut. Koko kansainvälinen kommunistinen liike näkee Suomen kokeilukenttänä (allev. ja kurs. JS), joka täyttää kaikki sille asetettavat vaatimukset: niinpä se edustaa pitkälle kehittynyttä kapitalismia ja suhteellisen korkeata elintasoa. Täällä on sosialidemokratialla syvälle ulottuvat juuret ja vahva poliittinen asema; pientalonpoikaisto ja porvarillinen keskusta ovat poliittisesti pitkälle järjestäytyneet. Merkille pantava on myös se, että ammattiyhdistysliikkeessä kommunistien ja sosialidemokraattien voimat kumoavat toisensa. Neuvostoliitolla ja sosialismin leirillä on hyvät rauhanomaiseen rinnakkaiseloon perustuvat valtiolliset suhteet, mikä tekee ongelman erityisen mielenkiintoiseksi. Kansainvälisen kommunistisen liikkeen eri tasoilla on viimeisen vuoden aikana tuskin mistään kysymyksestä keskusteltu niin paljon kuin Suomen työväenluokan asemasta. Suomessa täytyy nyt ymmärtää, että Skp:n ja koko kansandemokraattisen liikkeen sisäisen yhtenäisyyden ja taistelukyvyn palauttaminen ei ole vain Suomen vaan koko kansainvälisen kommunistisen liikkeen kannalta tärkeä kulmakivi.

Näin Nkp pakotti Skp:n johtoelimet mieleiseensä yhteiseen muottiin. Syntyi ilmapiiri, jossa saarislaisen ryhmän marxilais-leniniläinen perusta mitattiin sillä, kuinka se osasi antaa arvoa taistolaiselle linjalle. Aikakauden tärkeät mittarit, kuten kutsut Neuvostoliiton suurlähetystöön, imartelivat taistolaisia. Kymmenestä Skp:lle osoitetusta kutsusta kahdeksan lähti taistolaiseen osoitteeseen. Kun näin oli, taistolaisten ego laajentui mittavaksi, mikä purkautui ylimielisyytenä, ylivertaisuuden tunteena, mutta myös realiteettien huonona tajuamisena vallankumoustavoitteen kannalta. Kommunistinen kenttä seurasi kuitenkin huonosti johdon taistolaismielistä pakkorauhaa. Nimettömäksi jäänyt kommunistimielipide 16. edustajainkokouksesta totesi: "Yksimielisyys syntyi raa'asti pihtejä käyttäen, jos ei suorastaan keisarinleikkauksella jättäen avoimet ja hoitamattomat haavat puolueeseen." Tähän pakkokehitykseen on vielä lisättävä Skdl:n tilanne; kommunistisen johdon väkivaltainen lisääminen aiheutti kansandemokraattisissa piireissä kielteisiä reaktioita.

Omat vaikeutensa muodosti vilkas jäsenhankinta. Mukaan tuli jäseniä, joiden oli vaikeata omaksua taistolaiskommunistien perusajattelua, sokeaa tottelua. Uusia jäseniä tuli niin saarislaiseen kuin taistolaiseen virtaukseen, ja niin eroavaisuuksien tukahduttamiseen tarvittiin uusia ponnistuksia. Jäsenkirjauudistus tarkoitti heikentää näiden vaikeuksien vaikutusta puolueessa.

Entistä tiukemmat dogmaattiset tuulet puhalsivat. Samalla Nkp kavensi liittolaissuhteiden ehtoja kansanrintamaa ajatellen. Sdp:lle ja Keskustapuolueelle oli viitoitettu kuljettavaksi erittäin ahdas tie, jolta "poikkeaminen johtaa neuvostovastaisuuden ja antikommunismin suohon vajoamiseen". Tähän raamitukseen pyrkivät muutamat kokoomuslaisetkin, remonttimiehet.

Hyvin menneet kunnallisvaalit syksyllä 1972 nostattivat tunnelmia. Skdl sai n. 40 000 ääntä lisää. Se eteni niin edellisiin kunnallis- kuin eduskuntavaaleihin verrattuna. Skp tulkitsi kaiken olleen seurausta Skp:n 16. edustajainkokouksen viisaista päätöksistä. Luokkakantaiset taistolaiset olivat ajaneet voimakkaasti vuodesta 1966 alkaen politiikkaa, että kansanrintama ei saanut merkitä sosiaalidemokratian vahvistumista. Kansanrintamaan kuuluivat lisäksi Keskustapuolue ja molemmat kansanpuolueet.

Niiden poliittisen vaikutuksen tuli samaten olla mahdollisimman pieni. Kun kuitenkin vallantavoittelun strategia edellytti liittolaissuhteita, tilanne oli kieltämättä monimutkainen. Skp torjui ajatuksen, että Skdl ja Sdp yhdessä muodostaisivat hallituksen. Se johtaisi vain asetelmaan yhtynyt oikeisto vastaan yhtynyt vasemmisto. Se voisi johtaa kommunistit ansaan, eikä se palvelisi siten vallankumouksen päämääriä.

Siksi johtopää

tös ensimmäisen kansanrintamakauden jälkeen uusiutui entisenlaisena, mutta jalostettuna. Aarne Saarinen puki sen sanoiksi: "Suomessa yhteiskunnalliset vastakohdat syvenivät ja luokkataistelu kärjistyi. Lisäksi poliittinen epävarmuus porvarillisten puolueiden ja Sdp:n johtoportaissa lisääntyi."
Saarinen sanoi saman asian useaan otteeseen; Saarinen oli kommunisti kiireestä kantapäähän.

Kansainvälinen kommunismi antoi eheyttämistukea ja -intoa monin keinoin. Tarkoitus oli kehittää korkean tason poliittista vierailuvaihtoa Suomen kanssa. Turhaan ei Saarinen kerrannut 9.2.1975 keskuskomitean kokouksessa, keitä kaikkia Suomessa oli käynyt sitten 16. edustajainkokouksen. He olivat "toveri Nikolai Podgornyin lisäksi toverit Janos Kadar, Gustav Husak, Willy Stoph ja Edward Gierek". Saarinen yhdisti vierailut kommunistien tukemiseen: "Tuskinpa tällaiset vierailut tällaisessa laajuudessa tulisivat kysymykseen ilman puoluettamme ja sen vaikutusta."

Odotukset kommunististen maiden tuesta Suomen valtiovallan kaappaamiseksi olivat siten suuria. Poikolainen julisti kesällä 1975 Neuvostoliiton aktiivisuuden nousua läntisen Euroopan kapitalistisissa maissa. Etyk sekin merkitsi vain saavutusta luokkataistelun koventamiseksi. Poikolainen totesi, että "Suomi muodostaa erään erittäin tärkeän renkaan vallankumouksellisessa kehityksessä ja Suomella on erittäin tärkeä sillanpääaseman rooli". Poikolainen oli sitä mieltä, että voimasuhteet eduskunnassa olivat harhaanjohtavia ja epäoleellisia. Kommunistit olivat jo saavuttaneet merkittäviä voittoja poliittisen linjansa juurruttamiseksi Suomen viralliseksi poliittiseksi linjaksi.

Lehdistön rooli oli marxilaisessa ajatusmaailmassa vallankumouksen tekemisen tärkeä väline. Skp ja Nkp sopivat lehtimiesten ja puolueen tiedostusvastaavien kouluttamisesta Moskovassa. Matkaa johti Skp:n tiedostussihteeri Pauli Salonen. Perusidea oli opiskella, miten Suomen ja Neuvostoliiton lehdistö saataisiin tahdistettua yhteen vallankumouksen edistämiseksi.

Mukana oli koko joukko toimittajia, KU:n Esa Ålander, Kansan Tahdon Vilho Koskela, Hämeen Yhteistyön Pekka Puttonen, Tiedonantajan Seppo Iisalo, sekä toimittaja Heikki Karkkolainen STT:stä. Nkp:n puolelta korostettiin lehtimiehille Skp:n johdon tärkeyttä. Lehdistön oli aina sopeuduttava johtoon. Samaten suomalaisen kommunistisen lehdistön tuli korostaa Neuvostoliiton kansainvälisessä politiikassa edustaman linjan erinomaisuutta. Suomi oli ongelmallinen maa, koska Skp:llä ei ollut keskuskomitean lehteä, vaikka "kahdeksan piirikomitean julkaisema ja merkittävän levikin saavuttanut Tiedonantaja osittain kykeneekin eliminoimaan tämän puutteen aiheuttamat haitat erityisesti etelän väkirikkaissa teollisuuskeskuksissa". Tiedonantaja sai tunnustusta sen lakkoja edistäneestä roolistaan Suomessa. Se oli stalinistisen Uudenmaan piirin lehtisen "Tiedote" pohjalta 1960-luvun lopulla synnytetty lehti, joka ilmestyi aluksi kaksi kertaa viikossa.

Nkp tunnusti avoimesti, että "ulkopoliittisesti epäluotettava neuvostovastaisuus" ei riittänyt. Olisi ryhdyttävä leimaamaan myös Etykin vastaisuudesta. Siitä arveltiin tulevan yhtä tehokkaan leiman kuin kommunismin- ja neuvostovastaisuudesta oli tullut. Näin ei tosin käynyt, mutta neuvostovastaisen ja ulkopoliittisesti epäluotettavan leima oli aivan riittävän tehokas, etenkin kun sen käyttäminen koko ajan levisi ja tehostui. Kokoomuksen leimaaminen oli erityisen suositeltavaa, samoin Sdp:n ja Keskustapuolueen oikeiston.

Television yleistyminen merkitsi vallankumouksellisille uusia mahdollisuuksia. Tulokset uusissa medioissa olivat olleet sattumanvaraisia. Siksi kommunistien oli järjestäydyttävä ja osoitettava johdonmukaisesti kaikissa tilanteissa kapitalistisen yhteiskunnan mädännäisyys.

Kommunistien oli panostettava toimittajakoulutukseen erityisesti ja otettava se haltuunsa. Teatterikoulut, elokuva-alan koulutuslaitokset ja kaikki esittävän taiteen koulutuspaikat olivat sopivia kommunistiselle solutukselle. Kommunistien tuli rakentaa läheisiä, jopa intiimejä suhteita kaikkiin toimittajiin voidakseen edistää vallankumousta. Suomessa radio ja TV oli vallattava. Edistyksellisten voimien tuli päästä ohjelmasuunnittelun päättäjiksi. Kapitalistisen maailman ennennäkemätön kriisi oli paljastettava kaikille.

Skp ja KGB toimivat systemaattisesti korkeakouluissa 1970-luvulla Skp:n aloittaessa julkista toimintaansa vuonna 1944 kiinnostus kohdistui varsin yksipuolisesti teollisuustyöväestöön ja maaseudun pienviljelijäväestöön. Suuria tehdaskomplekseja pidettiin perinteisesti kommunismin linnakkeina.

Karlovy Varyn konferenssissa vuonna 1967 kommunistiset puolueet saivat joukon tavoitteita opiskelijaliikkeidenkin osalta. Opiskelijaliikehdinnän leviäminen Suomeen nosti virkamies- ja toimihenkilösektorit huomion kohteeksi. Niiden pohjalta voitiin vaikuttaa kapitalistisen järjestelmän kannalta elintärkeän toimihenkilöstön rakenteeseen kommunistien hyväksi, kun radikalisoituneesta opiskelijajoukosta oli ensin saatu otollisin aines kommunistiseen toimintaan ja sitten saatu sijoitettua heidät keskeisiin tehtäviin hallinnossa ja teollisuudessa. Ajatus kapitalistisen järjestelmän mädättämisestä sisältäpäin alkoi toteutua.

Tämä johti Suomessa kommunistien vaikutusvallan nopeaan lisääntymiseen erityisesti SOL:ssa ja ASS:ssa, kuten erikseen on selvitetty. Erilaiset horjuttamistoimet, kuten valtaukset, luentolakot yms. jäivät 1970-luvulle tultaessa toissijaisiksi toimintametodeiksi pitkäjänteisen solutuksen vallatessa alaa. Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto (SDN) muuttui sekin kommunistisjohtoiseksi 1976. Pääsihteeri Arvo Aalto piti Skp:ssä ohjaksia. Kaikki kommunistiset opiskelija- ja nuorisoliikkeet, riippumatta niiden sijoittumisesta Skp:ssä, työskentelivät samaa päämäärää varten: kommunistinen vallankumous oli mielessä.

Varsinaisten järjestöjen lisäksi Skp kasvatti erilaisia kommunistisia täsmäryhmiä eri korkeakouluihin Helsingissä, Vaasassa, Turussa ja Jyväskylässä. Helsingissä oli kommunististen oikeustieteilijöiden (55 jäsentä), maa- ja metsätieteellisen (38), matematiikan ja fysiikan (20), tietojenkäsittelyopin (26), kemian ja biologian (52), lääketieteellisen tiedekunnan (54), valtio-opin ja poliittisen historian (28), kauppatieteiden (52), tekniikan (72), sosiaalipolitiikan (43) ja kansantaloustieteen (14) ryhmät. Vastaavia oli useassa muussa korkeakoulukaupungissa.

Ryhmissä toimi johtokunta, 3-5 henkeä, jotka olivat asemissa SOL:ssa tai ASS:ssa. Ryhmien kautta kulki tie työelämään. Arvo Aalto luonnehti ryhmiä kouluksi. Joka vuosi osa kommunistisia akateemisia siirtyi teollisuuden toimihenkilöiksi tai virkamiehiksi. Heidän roolinsa työelämässä oli toimia kommunististen tavoitteiden puolesta ja heikentää kyseisten ryhmien perinteistä antikommunistista vastarintaa.

Skp ei laiminlyönyt enää 1970-luvulla mitään sektoria. Sen lonkerot tunkeutuivat yhteiskunnan koneistoon yhä syvemmälle; KGB oli tässä merkittävänä tukena ja edunsaajana. Samalla se levittäytyi laajentuvan kontaktiverkostonsa avulla kaikkialle, sai tiedustelutietoja ja kykeni operoimaan Suomessa hyvillä tiedoilla.

ASS ja Skp:n tavoitteet opiskelijanuorison parissa

Kommunisteja myötäilleitä nuorisojärjestöjä toimi opiskelijamaailmassa useita. Tunnetuin ehkä oli Akateeminen Sosialistiseura (ASS), joka oli perustettu jo vuonna 1925.

Sen puheenjohtajana toimi 1960-luvun alussa fil. yo. Roy Wenman, jota pidettiin "liberaalina" kommunistina. Vastaavanlaisina ASS-läisinä pidettiin Kalevi Haikaraa ja Heikki Välitaloa. ASS ei ollut tuolloin yksinomaan kovan linjan käsissä.

Turun Akateeminen Sosialistiseura oli perustettu vuonna 1960, Tampereen vastaava seura samaten ja Jyväskylän vuonna 1964. Yhdistysten perustaminen viittasi lisääntyneeseen tarpeeseen saada akateemisesti koulutettua väkeä Skp:n suuriin suunnitelmiin. SN-Seurassa toimi nuorisojaoston alainen ylioppilasjaosto, joka oli perustettu vuonna 1963. Sen puheenjohtaja oli lakit. yo. Urho Kämäräinen ja sihteeri valt.yo. Georg Paile.

Skp:n taustatuella perustettiin vuonna 1964 Sosialististen Opiskelijain liitto, jonka tarkoituksena oli auttaa ja koordinoida ASS:n osastojen työtä. Sen avulla kommunistit ulottivat lonkeronsa myös teinimaailmaan. Sen tarkoituksena oli yhdistää siihen oppikoulussa opiskelevia työläisperheiden lapsia. Näin kommunistien tunkeutuminen teinijärjestöihin sai alkunsa.

Samalla nämä kytkökset tulivat KGB-miesten valvontaan. Nuoriso- ja opiskelijasektorin hoitaminen oli KGB:lle tärkeä toimintalohko tästä eteenpäin. KGB:n toimintaan kuului etenemissuunnitelmien teko, toivottujen kehitystrendien laatiminen sekä sopivien henkilöiden urien edistäminen valta-asemiin.

Ns. suuret ikäluokat olivat isojen odotusten kohteena. Erityisen suurin odotuksin Skp katseli jo 1960-luvun puolessavälissä vuoden 1970 eduskuntavaaleja, joissa alle 30-vuotiaitten äänestäjien määrä kohoaisi lähes miljoonaan. Samalla nuorison vahva muuttoliike maalta kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin lisäsi odotuksia kansandemokraattisen liikkeen vaikutusvallan lisääntymisestä sen keskuudessa.

Skp tunnisti osassa nuorisoa tapahtuneet asennemuutokset. Se katsoi nuorison vasemmistolaistuneen, eikä "sosialismi ja kommunismi edusta nuorten ajatusmaailmassa enää sellaista epäilyttävää käsitettä kuin joskus aikaisemmin". Samalla "maamme porvaristo on joutunut toteamaan nuorison romuttavan radikaalisesti monia sen aikanaan pystyttämiä ja aikansa eläneitä myyttejä ja aaterakennelmia".

Skp oli kuitenkin huolestunut nuorisotyönsä riittämättömyydestä. Helsingin piirin piirikomitea piti asiasta 29.9.1966 kokouksen. Se havaitsi saavansa riveihinsä ja vaikutukseensa vain pienen osan nuorisosta. Skp:n politiikka oli tehtävä houkuttelevammaksi ja nykyaikaisemmaksi. Skp:n oli seurattava maalta muuttavia nuoria kaupunkeihin ja oppilaitoksiin. Ideologista työtä oli suunnattava entistä enemmän nuorisoon. Skp:n Helsingin piiri päätti perustaa syksyllä 1966 uuden nuorisotoimikunnan.824 Kokonaisuutena Skp ja erityisesti sen taistolainen siipi saattoivat olla varsin tyytyväisiä 1960-luvun nuorisopolitiikkaansa. Yleinen radikalisoituminen ja vasemmistolaistuminen olivat helposti tulkittavissa niin.

Tsekkoslovakian tapahtumat merkitsivät kriisiä Skp:ssä ja samalla myös kansandemokraattisen liikkeen nuorisojärjestöissä. SDNL:n keskushallitus joutui käsittelemään 28.10.1968 liiton kansainvälisen sihteerin Seppo Kanervan DDR:ssä ilmestyneessä Forum-lehdessä julkaistua kirjettä, jossa hän oli kertonut "kriisistä puolueessamme" ja tarkoittanut Skp:tä. Kanerva kertoi opposition heränneen myös SDNL:ssä ja SOL:ssa omaksuttua virallista Neuvostoliiton vastaista ja antikommunistista linjaa vastaan. SDNL:n keskushallitus erotti Kanervan äänin 20-3. Se valitti, että Kanerva oli levitellyt Skp:n sisäisiä ristiriitoja maailmalle.

Skp ja erityisesti sen taistolainen siipi etenivät kuitenkin varsin hyvin yhteiskunnassa. Taistolaisuus sai riveihinsä yllättävän paljon yliopisto- ja kulttuuriväkeä. Radikalisoituminen merkitsi "nuorisokysymyksen polttavuutta" 1960-luvulla. Siksi poliitikot reagoivat siihen myötäsukaisesti, Kekkosta myöten. Nuorin ikäluokka kävi vielä koulua taistolaisuuden takoessa otsaluun takana: tapa lahtarit.

Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta radikalisoitui ensimmäisenä. Opiskelijayhdistys Kannunvalajat kehittyi militanttiin suuntaan. Kaikki opiskelijat tulivat kuulumaan automaattisesti siihen. Henkilö ja ääni -taistelussa Kannunvalajat olivat masinoimassa luentolakkoja. Ay-liike tuki toimintaa; sittemmin SAK:n puheenjohtajana toiminut Niilo Hämäläinen kävi Porthaniassa 24.2.1970 puhumassa opiskelijoiden luentolakkokokouksessa.825 Syntyi ensimmäinen lakkokomitea. ASS operoi laajasti koko yliopistossa. Eri laitoksille perustettiin osastoja, joita johdettiin keskusjohtoisesti. Pyrkimyksenä oli muodostaa keskusjohtoinen opiskelijaorganisaatio hallinnon rinnalle.

ASS:llä oli osastovastaavia eri laitoksilla. Esimerkkinä mainittakoon Yrjö Antero Laine (s. 13.9.1947), joka oli ASS:n vastaava Eläintieteen ja Maantieteen laitoksilla. Hän oli lisäksi mukana taistolaisessa Tutkijaliitossa.

Saturday, September 30, 2006

Nelosen uutiset unohti 29.9.06: Ex-presidentti Mauno Koivisto, presidentti Tarja Halonen ja pääministeri Matti Vanhanen samaa KGB:n taikinanjuurta

Nelosen uutiset unohti 29.9.06: Ex-presidentti Mauno Koivisto, presidentti Tarja Halonen ja pääministeri Matti Vanhanen samaa KGB:n taikinanjuurta jotka maanpettureina ja aluepalautustemme vaientajina ovat vain ja ainoastaan miehittäjä-Ryssän asialla

Friday, September 22, 2006

Mauno Koivisto Ryssän koirana: KGB:N TAVOITTEENA SUOMEN VALTAAMINEN

Tuore tutkimus: NKP:llä näpit vahvasti Suomen sisäpolitiikassa
20.9.2006 10:28

Tuoreen tutkimuksen mukaan Neuvostoliiton kommunistinen puolue NKP johti Suomen sisäpolitiikkaa 1970-luvulla. Presidentti Kekkonen puolusti tuolloin laillista yhteiskuntaamme poikkeustoimin.


Tuore tutkimus piirtää kaunistelematonta kuvaa Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista. Kuvassa Presidentti Kekkonen ja Nikita Hrushtshev Moskovassa vuonna 1958. (IL-ARKISTO)

Historian tutkija Jukka Seppinen eli työnsä puolesta itse mukana Suomen ja Neuvostoliiton välisten kimuranttien suhteiden pyörteissä. Kuva vuodelta 1999. (KARI PEKONEN)

Keskustele kotimaan aiheista

KGB:N TAVOITTEENA SUOMEN VALTAAMINEN
Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n tavoite Suomessa oli kautta vuosikymmenien sama: Suomen valtaaminen.

- Ja kun kyseessä oli Neuvostoliitto, mukana oli myös vahva ideologinen elementti eli siirtää Suomi kommunistiseksi, toteaa Seppinen, jonka tuore kirja kattaa vuodet 1917-1991.

Vallankumousajattelussa keskeiseksi nousi Stalinin jo vuonna 1935 Kominternin kautta lanseeraama kansanrintama-ajattelu, joka mukaan työläisten ja talonpoikien piti liittoutua ja ottaa valta kommunistien johdolla.

Vuonna 1954 SKP puolestaan päätti, että kansanrintamastrategia oli jälleen sen peruslinja.

- Sotien jälkeen Stalin oli passiivinen Suomen sotilaallisessa valtaamisessa, mutta se ei koskaan poistunut kaukotavoitteena. Kun kansanrintama-ajattelu nousi vuonna 1954, esille tuli Suomen valtaaminen ideologisin keinoin.

Seuraava merkittävä käänne tapahtui presidentti Kekkosen toukokuussa 1977 tekemän Moskovan-vierailun jälkeen, jolloin jopa Taisto Sinisalo alkoi Suomessa puhua rauhanomaisesta rinnakkaiselosta.Kun NKP vähitellen heikensi otettaan, niin KGB vankisti toimintaansa ja kaadereiden hankintaa Suomessa.

- Vastuuta neuvostomyönteisyyden kehittämisestä siirrettiin näin myös suomalaisten harteille, Seppinen sanoo.

Tuoreen tutkimuksen mukaan Neuvostoliiton kommunistinen puolue NKP johti Suomen sisäpolitiikkaa 1970-luvulla.

- NKP:n, SKP:n ja KGB:n tavoitteena oli 1970-luvun alussa saattaa Suomen työmarkkinat sekasortoon, ajaa presidentti Urho Kekkonen nurkkaan ja siirtää Suomi kommunistien komentoon, toteaa poliittisen historian tutkija ja valtiotieteiden tohtori Jukka Seppinen, joka teos Neuvostotiedustelu Suomessa (Ajatus Kirjat) julkistettiin keskiviikkona.

Vallankaappauksen suitsimisessa oli Kekkosella ja hänen työmarkkinaosapuolille esittelemällään UKK-sopimuksella tärkeä merkitys. Sopimuksella hän rauhoitti työmarkkinat sekä sai Seppisen mukaan poliittisen aloitteen käsiinsä. Hieman myöhemmin eli maaliskuun lopulla 1971 Kekkonen pystyi lisäksi siirtämään SKDL:n hallituksesta oppositioon.

Kekkonen esti vallankaappaushankkeen

Seppisen kirja näyttää kuinka Kekkosen suorasukainen puuttuminen työmarkkinapolitiikkaan syksyllä 1970 taittoi kärjen kommunistien vallankaappaushankkeelta. Yleislakon uhan leijuessa ilmassa Kekkonen julkisti marraskuun lopulla 1970 SAK:lle ja STK:lle antamansa omat talouspoliittiset ehdotuksensa.

- Pidän Kekkosen työmarkkinat rauhoittanutta UKK-esitystä hyvin tärkeänä ellei ratkaisevana tekijänä, jolla hän sai poliittisen aloitteen käsiinsä, Seppinen huomauttaa.

Kekkonen asettui hänen mukaansa kaikella voimallaan laillisen yhteiskunnan puolustajaksi toimella, joka oli hyvin poikkeuksellinen presidentiltä.

- Kekkonen oli saanut tukea erityisesti STK:n toimitusjohtajalta Päiviö Hetemäeltä. Kekkonen alkoi vakuuttua siitä, että viimeinen pelastusyritys tuli hänen tehtäväkseen, Seppinen toteaa kirjassaan.

Lahottava kansanrintamapolitiikka

Suomen kommunistisen puolueen (SKP), Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) ja Neuvostoliiton tiedustelupalvelun (KGB) tavoite oli Seppisen mukaan siirtää Suomi kommunistien komentoon. Levotonta syksyä olivat edeltäneet kevään 1970 eduskuntavaalit, joissa kansanrintamahallituksessa mukana olleet puolueet eli SDP, SKDL, TPSL ja keskustapuolue olivat kärsineet murskatappion. Kokoomuksen paikkaluku taas oli noussut 37 paikkaan ja SMP:n peräti 18:aan.

Seppisen mukaan kansanrintamapolitiikka oli 1950-luvun puolivälistä lähtien ollut NKP:n, KGB:n ja SKP keino Suomen valtaamiseksi sisältäpäin, ideologisin ja poliittisin keinoin.

Tämä niin sanottu lahottamisen periaate oli ollut aikanaan myös Kominternillä.

Jos ei asein, niin politiikalla

Kominternin virolainen asiamies Leo Johannes Meeritz oli antanut tästä todisteen etsivän keskuspoliisin kuulustelijoille jo vuonna 1940.

- Hän kertoi, että jos venäläiset eivät onnistu valtaamaan Suomea aseellisesti, nämä pyrkivät sotien jälkeen poliittisin keinoin saamaan määräävän aseman Suomen asioista, Seppinen toteaa.

Vuoden 1970 maalisvaalien jälkeen Kekkonen yritti seurata vaalitulosta ja antoi hallitustunnustelijan tehtävät tuolloin ulkopoliittisessa paitsiossa olleen kokoomuksen puheenjohtajalle Juha Rihtniemelle.

Idästä tuli kuitenkin ukaasi, jonka mukaan Rihtniemen pääministeriys aiheuttaisi kriisin. NKP johti Seppisen mukaan Suomen sisäpolitiikkaa keväällä 1970.

Kekkonen havahtui tilanteeseen

Samaan aikaan neuvostoliittolaiset vihjasivat haluavansa uudistaa YYA-sopimusta, vaikka sillä oli vielä viisi vuotta voimassaoloaikaa.

- Silloin uhattiin, että jos Kekkonen ei tee tiettyjä koreografisia kuvioita, sopimusta muutetaan niin, että Suomi menettää mahdollisuutensa puolueettomuuspolitiikkaan ja YYA-sopimuksesta tulee liittosopimus, Seppinen kertoo.

Tässä tilanteessa Kekkosen oli taivuttava, ja vaalituloksesta huolimatta valtaan tuli uudelleen kansanrintamahallitus. Sitä ja sen pääministeriksi nimitettyä Ahti Karjalaista NKP oli Seppisen mukaan halunnutkin.

- Lisäksi NKP:n keskuskomitean kanta oli, että näissä oloissa Suomessa piti aloittaa vallankumouksen valmistelut.

Tässä vaiheessa presidentti Kekkonen oli kuitenkin jo havahtunut ja huomannut, että kommunisteilla oli enemmän toimintaa kuin aikoihin. - Näin hän on kirjoittanut joihinkin muistiinpanoihin, Seppinen lisää.

Beljakovin tappio

Lopulta Kekkonen sai uusittua YYA-sopimuksen muuttumattomana. Lisäksi hän kykeni siirtämään SKP:n/SKDL:n oppositioon maaliskuun lopulla 1971.

- SKP, NKP, Suomen vallankumouksen suunnittelija NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston varajohtaja Aleksei Beljakov ja KGB eivät saaneet Suomea nurin vuosina 1970 ja 1971, Seppinen toteaa.

Tähän samaan kuvioon istuu myös tammikuussa 1973 säädetty poikkeuslaki, jolla Kekkosen toimikautta jatkettiin vuoteen 1978.

- Kekkonen katsoi, että hän ei tässä tilanteessa voinut riskeerata, vaan hänen täytyi jatkaa presidenttinä, Seppinen sanoo.

STT





"Kommunikeasota" keväällä 1977
20.9.2006 10:28

Valtiotieteiden tohtori Jukka Seppinen oli 1970-luvun puolivälissä ulkoministeriössä virkamiehenä, joka vastasi poliittisista suhteista Neuvostoliittoon ja muihin sosialistisiin maihin. Näköalapaikalla siis.

Seppinen oli mukana lukemattomissa valtionpäämies-, ulkoministeri- ja pääministeritasolla käydyissä neuvotteluissa, joissa sorvattiin kommunikeoiden Suomea kokevia puolueettomuuslausumia. Koska aihe oli arka, presidentti Kekkonen totesi, että puolueettomuudella ei pidä elämöidä.

Vuosina 1976-1977 Suomea ravisteli lakkoaalto, ja poliitikot puhuivat yleisesti, että klassisen vallankumouksen rynnäkkö on käsillä. Myös suojelupoliisi soitti Seppisen mukaan hätäkelloja.

Stepanovilta suora vaatimus

Tilanne heijastui myös alkuvuonna 1977 käytyihin neuvotteluihin, joissa Seppinen oli mukana. Niihin osallistui myös Neuvostoliiton Suomen-suurlähettiläs KGB-päällikkö Vladimir Stepanov. Tämä vaati virallisesti, että Suomen puolueettomuuspolitiikasta oli tehtävä loppu.

- Siitä alkoi elämäni kommunikeasota. Tilannetta voi perustellusti kutsua poliittisen sodan julistamiseksi. Olimme vaikeassa paikassa, Seppinen muistelee liki kolme vuosikymmentä myöhemmin.

Joitakin viikkoja kestäneen kriisin jälkeen Neuvostoliitto yllättäen ja oma-aloitteisesti antoi kuitenkin Suomelle puolueettomuustunnustuksen.

- Se annettiin minulle Neuvostoliiton suurlähetystössä huhtikuun lopulla 1977, kun olin valmistelemassa presidentti Kekkosen toukokuista valtiovierailua, Seppinen jatkaa.

Varsinaiset kommunikeaneuvottelut käytiin pari viikkoa myöhemmin Moskovassa, mutta puolueettomuusasiasta ei enää puhuttu. Se oli jo hoidettu.

Strateginen asennemuutos

Suomalaiset ymmärsivät Seppisen mukaan heti, että Neuvostoliiton asenteessa Suomeen oli tapahtunut strateginen muutos. Ideologinen elementti oli pudonnut pois, ja Neuvostoliitto ja NKP olivat luopuneet vallankumoustavoitteista Suomessa.

- Toukokuussa Moskovassa korostettiin ensimmäisen kerran valtiosuhteita. Kekkonen myös tunnustettiin länsimaisen valtion päämieheksi, toteaa Seppinen, jonka Kekkonen oli määrännyt matkaseurueeseensa.

Suomalaisten käsitys Seppisen mukaan oli jo tuolloin, että muutoksen takana oli NKP:n pääsihteerin Leonid Brezhnevin mahtikäsky. Hänhän käveli Suomen puolueettomuuspolitiikan lopettamista vaatineen suurlähettilään Vladimir Stepanovin yli.

STT